SYTYCK haasteen tiimoilta taas liikkeellä. Neulominen sujuu jo aika kivasti, en tarvitse ohjekirjaa koko aika nenäni alle ja edellisviikonlopun partsaretkelläkin tuli neuleeseen taas kivasti lisää pituutta. Olen tällä hetkellä noin puolessa välissä ja kiitos hyvästä vinkistä aiemmassa postauksessani. Nuo pyöröpuikot auttoi todella paljon, neulominen keventyi oikein huimasti.

Mutta nyt on vuorossa tanssikenkäni, elikä Emon porkkanahaaste. Pitemmittä puheitta, tässäpä tämä:

Se on aika vanha, mutta ei kuitenkaan antiikkia. Olemme saaneet sen lahjoituksena, koska sille, eikä sen kavereille ollut enää edellisellä omistajallaan tilaa. 

Se on älyttömän mukava, se on lämmin ja pehmeä. Ja riittävän iso. Yleensä olen siinä poikittain jalat ristissä kuin intiaani. Joskus käännän sen toisinpäin, että näen ulos. Ei ole sanoja, joilla voisin tätä riittävästi ylistää.

Rakas nojatuolini, tässä istun neulomassa. Perheeni tietää, että istun vain ja ainoastaan siinä... eli kun astun olohuoneeseen, hän, joka on sattunut valtaamaan paikkani, nousee ilman eri pyyntöä tuolistani ja siirtyy muualle. Muista paikoista ei luovuta ilman vastalausetta.

Jos tanssikenkäni hajoaisi! Ei! En pysty kuvittelemaan mitä sitten tapahtuisi. Missä ihmeessä istuisin neulomassa? Missä neuloin ennen kuin tämä saapui meille??? En ymmärrä, en edes muista enää.